8. joulukuuta 2017

Paha olla - Kuulumisia

Moikka pitkästä aikaa. Siitä on kauan, kun olen tänne viimeksi kirjoitellut. Olen ottanut lomaa kaikesta mahdollisesta, paitsi töistä Oriflamen parissa. Voisin kertoa hieman mun kuulumisia, jos tätä vielä joku lukee. :D

Kun mä palasin 2017 heinäkuun lopulla Suomeen Walesista (olin au pairina), niin alkoi mun alamäki. Mun olo vaan oli tosi tuskainen. Mua inhotti koko Suomi, Walesissa kaikki oli parempaa ja kauniimpaa, ajattelin. Ärsytti Suomen luonto, ihmiset, suomen kieli, kaikki. Kaikki oli rumaa, ärsyttävää. Ikävöin Walesia paikkana, sekä mun perhettä ja englannin kieltä. Ikävöin kaikkea! Pikkuhiljaa pystyin elämään Suomessa, mun ajatukset ei enää ollut koko aikaa Walesissa. Ahdistus jäi, epämääräinen paha olo. Ei huvittanut nähdä kavereita, halusin olla vain yksin omassa huoneessa. Yleinen ahdistus kasvoi, kun koulu alkoi. Ahdistuskohtaukset palasi taas mun päiviin, vuoden tauon jälkeen. En pystynyt käydä koulua. Mulla oli ikään kuin ympärivuorokautinen ahdistuskohtaus päällä. Se oli kamalaa. Yhtenä iltana en vaan kestänyt enää, oli pakko hankkia apua välittömästi. Sain. Mä oon ollut tänä syksynä ensin normaalilla osastolla, sen jälkeen avo-osastolla. Avolla ollaan vain päivät, illat, yöt ja viikonloput ollaan kotona. Normaalilta osastolta sain paljon apua, sain voimia jatkaa. Opein tuntemaan mun ahdistusta ja hallitsemaan sitä. Olin siinä välissä noin kuukauden kotona, kunnes mulle vapautui paikka avolta. Mulla meni sen verran hyvin, että olin kieltäytyä siitä, mutta päätin lopulta kokeilla. Nyt olen ollut siellä kolme viikkoa, pääsen suunnitelmien mukaan kotiin hiukan ennen jouluaattoa. En koe henkilökohtaisesti saavani avolta juurikaan apua, en tiedä oikein miksi. Nyt, noin viikon - kahden sisään on tullut takapakkia jonkin verran. En tiedä onko avo-osasto vaikuttanut asiaan, en osaa sanoa. Erityisesti nyt pari päivää on ollut tosi kamalia. Olen ollut tänään heti aamusta saakka tosi ahdistunut. Mun ajatukset juoksee niin kovaa vauhtia, etten pysy niiden perässä lainkaan. Mun pää on täynnä hulinaa ajatuksista, jotka miettii muun muassa mua 30-vuotiaana, joka on edelleen vähintään yhtä ahdistunut, tai siinä, että joutuisin lopettamaan lukion ja musta tulee koditon yhteiskunnan varoilla elävä ihminen. Mun ajatukset on niin negatiivisia kun vaan voi olla, en pysty hallita niitä. Yritän aina pitää mun asenteen positiivisena, mutta tuntuu, että ajatukset ei tule musta, vaan jostain muualta, sillä niitä vain tulee ja tulee, enkä pysty siirtämään niitä muualle. Minulla piti olla osastopäivän jälkeen Oriflamen jaksoilta, mutta peruin sen. Olin niin ahdistunut etten kyennyt siihen, en vaan pystynyt pitämään sitä. Illalla kuitenkin vanha tuttu kysyi mua lenkille seuraksi, ja suostuin. Pakotin itseni sängystä ylös, vaikka olisi tehnyt mieli jäädä itkemään sinne. Käveltiin aika pitkä lenkki, ja juteltiin paljon. Se piristi mua ihan sikana. Oon niin ilonen että mä oikeesti kiskoin itteni väkisin sinne lenkille.

Tällä hetkellä mä en siis voi mitenkään kovin hyvin, mutta ei siitä kauaa ole, kun kaikki oli vielä ihan ok. En tiedä mihinpäin tästä on suunta. Haluaisin sanoa, että suunta on vain ylöspäin, mutta en sano, koska en halua luoda itselleni paineita siitä, että mun on jaksettava ja pystyttävä. Useasti mä en jaksa enkä pysty, joka huonontaa tietenkin fiilistä.

En tiedä mitä vielä kertoisin.. Yritän, että alkaisin kirjoittamaan blogia taas säännöllisesti, koska kirjoittaminen on terapeuttista, se sujuu multa. Joskus teksti voi olla aika sekavaa, mutta niin on mun ajatuksetkin. Saan mun oloja ja ajatuksia selkiinnettyä paremmin itsellenikin, kun kirjoitan ne ylös. Monesti osastollakin mä kirjoitan mun pahasta olosta hoitajille mieluummin, kuin puhuisin. Se on helpompaa.

Nähdään taas pian. Baii!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti