15. maaliskuuta 2018

Mun on pakko viel selviytyy - Kuulumisia

Mitä mulle kuuluu?

Mulla on mennyt jo pidempään hyvin, paitsi sunnuntai-illasta on ollut jotenkin tosi hankala olla. Ahdistaa. Eilinen päivä oli kiva, olin koulussa ja salilla, aurinko paistoi, mutta illalla alkoi taas ahdistaa. Mulla on paljon pelkoja. Entä jos tää olo ei mene ohi. Entä jos päädyn takaisin osastolle tai teen jotain pahaa. Entä jos en kestä mun oloa, entä jos tää pitkittyy. Ei sais ajatella noin, mutta mä silti ajattelen. Ei ehkä myöskään saisi sanoa, että "ei sais ajatella noin", mutta mä sanon. Ei pitäis etukäteen miettiä tollasia, se nyt ei ainakaan auta oloon.

Mä katson vähän väliä kelloa, ja mietin, mitä ne tekee osastolla. Nyt kello on 18.06, eli niillä on ollut ruokailu tunti sitten, jonka jälkeen ne on saanut puhelimet. Eli niillä on siis nyt puhelin- ja vierailuaika menossa.

Osasto muuttu mulle jo pakopaikaks. Se oli pakopaikka elämältä. Siel ei tarvinnut jaksaa mitään. Ees elää. Sielä pysy elossa muutenkin, ilman valtavaa panostusta. Oikeessa elämässä ei paljon tarvii muuta jaksaa kun vaan pysytellä elossa. Mutta sekin vaatii ihan älyttömästi multa. Jokainen päivä on omanlainen taistelu. On niitä hyviäkin päiviä, päivissä hetkiä, niiden avulla sitä kai vielä jaksaa. Suurin osa ajasta on kuitenkin sitä, että taistelen ahdistusta vastaan. Yritän, ettei se kasva niin suureksi, että tunnen sekoavani. Mulla pitäis olla jatkuvasti jotain kivaa tekemistä, sillä se ahdistus pysyy joten kuten kurissa. Tänään on ollut aika tylsää. Ei koulua, ei salia tai urheilua koska tunnen olevani tulossa kipeäksi. Kotona oleskelua vain. Se on mulle ihan äärettömän vaikeeta. Kaikki ajatukset saa vallan. En halua olla paikoillani, rauhoittua. Silloin ahdistukselle on tilaa. Toivon ihan hirveän paljon, että mun elämä ja oleminen vielä helpottaa. Yks ihminen, joka on kesän jälkeen tullut mulle tosi tärkeeksi, jaksaa uskoa muhun, ja se muistuttaa mulle siitä melkein joka päivä, että kyllä mä selviän. Sen avulla oon jaksanut pitkään. Oon jaksanut välillä jopa itsekin uskoa parempaan huomiseen. Nyt just se usko on ihan lopussa. Meinaan välillä tipahtaa johonkin kuoppaan, että en usko itseeni. En halua vajota sinne. Mun on pakko viel selviytyy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti