26. huhtikuuta 2018

Kirje x:ille

Rohkaisisimpa antaa tämän kirjeen sinulle / teille henkilökohtaisesti. Nyt en uskalla, joten kirjoitan tämän tänne blogiin, ja toivon, että sä luet tän.

Ootte mulle yksiä mun elämän tärkeimmistä ihmisistä. Olette listan kärjessä. Mulla on identiteettihäiriö. Mulla on siis monta persoonaa. Tiedän, ettette tiedä asiasta juurikaan. Te tunnette niistä yhden todella hyvin. Parhaiten kuin kukaan muu. Se on se perusminä, kiltti, reipas, tunnollinen, vähän väsynyt ja alavireinen, kohtelias... Se puoli minusta pystyy käydä koulua tavallisesti. Se pärjää koulussa hyvin. Se antaa itsestään aina aikuismaisen ja fiksun kuvan. Se puoli minussa saa aina töitä, pärjää ihmissuhteissa ja muutenkin elämässä niin hyvin, että te olette minusta ylpeitä, tiedän sen. Olisipa minulla vain se yksi puoli, jonka te tunnette. Ette ole juurikaan nähnyt mun muita puolia. Te luulette, että tunnette mut melkein läpikotoisin, ollaanhan me niin läheisiä. Se, mitä te näette, ei ole koko totuutus. Musta tuntuu raskaalta, että joudun piilottamaan muun osan itsestäni teiltä. Aina kun me vietetään aikaa yhdessä, pitää mun perusminä olla esillä, muiden on mentävä piiloon. Identiteettihäiriö johtuu traumasta. Mulla kuulemma traumana toimii kaikki koettelemukset elämän varrelta. Tunnen itseni heikoksi. Pelkään, että tekin pidätte minua heikkona. Varsinkin, jos olette vahingossa nähneet edes vilauksia mun muista persoonista. Haluaisin niin kovin esitellä muutkin minut teille, millainen mä kokonaisuudessa olen, mutta en uskalla. Pelkään, ettette hyväksyisi minua sellaisena. Oikeastaan osasto on ainoa paikka maailmassa, missä mun kaikki puolet on päässyt näkyviin. Se on yksi syy, miksi mun parempi olla osastolla kuin ulkomaailmassa. Se on tarpeeksi turvallinen paikka, että uskallan tuoda muutkin minut esiin. Siellä mä uskallan itkeä iltaisin hoitajille, etten uskalla käydä nukkumaan, jos jotain tapahtuu yöllä. Siellä uskallan raivota ja heitellä tavaroita, jos olen vihainen. Uskallan sanoa, mitä mieltä oikeasti olen. Uskallan mennä päiväsaliin, muiden hoitajien ja potilaiden keskellä ja pitää heille aamujumppaan. Ulkomaailmassa, kotona, koulussa, ystävien keskellä yms. pystyn näyttämään ainoastaan sen asiallisen puolen minusta. Osa kavereista on nähnyt muutakin, mutta vain osastolla on nähty musta kaikki puolet. Toisinaan pidän itseäni hulluna. Tämähän kuulostaa ihan hullulta. Mutta voin puolustaa itseäni sillä, että mun lääkäri, ammattitaitoinen psykiatrini sanoi, etten mä ole mielisairas, vaan mä olen traumatisoitunut ja väsynyt.

Me ollaan terapiassa käyty läpi mun eri puolia. Tutustuttu niihin. Saatan siis olla täysin erilainen kotona, koulussa, eri kaveriporukoissa, leirillä isosena, yksin kotona, osastolla jne... Te olette nähnyt musta vain osan. Pienen palasen. Toivon, että joku päivä mun eri puolet yhdistyy, ja niistä kasvaa minä, Moonika. Et oisin ehjä ja kokonainen minä. Pärjäsin hienosti au pairina, sielläkään en saanut tuoda mun kaikkia puolia esiin, sillä muuten en olisi pärjännyt. Se perusminä pärjäsi. Se pärjää missä vain. Se pystyy ottaa suurtakin vastuuta. Se on se vahva ja pärjäävä, itsenäinen tyttö, josta ei tarvitse koskaan kantaa huolta. Pelkään, jos olen 100 % oma itseni ulkomaailmassa, että mut jätetään. Mua pidetään nolona ja sairaana, eikä mua hyväksytä. Ettei muhun ja mun pärjäämiseen luoteta. Sitä mä pelkään. Haluaisin joskus olla se pieni lapsi, joka saa näyttää pelkonsa ja tunteensa menettämättä sitä pärjäävän mainetta. Koska kyllähän mä pärjään. Haluaisin vain joskus näyttää enemmän mun heikkouksia. En silti pysty siihen, se olisi liian pelottavaa. En luota tarpeeksi.

Haluaisin, että te kestäisitte paremmin mun oloja. Tuntuu, että on paras piilottaa kaikki negatiiviset tunteet, koska te huolestutte niin paljon. Ainakin osa teistä. En halua, että te säikähdätte jos vaikka itken kovaa. Se helpottaa. Kaipaisin lisää tukea mun arkeen, te haluatte tukea ja tehdä parhaanne, mutta te ette ehkä tiedä tarpeeksi mielenterveysongelmista. Luulisin niin. Tunnen, ettette ymmärrä.

Olette silti mun yksiä tärkeimpiä ihmisiä, ja ette ikinä voikaan kuvitella, miten kiitollinen olen teille kaikesta. Tiedän, että te olette yrittäneet parhaanne, se riittää. Mutta kai silti saa sanoa näistä asioista, ei se tarkoita, että te olette huonoja. Nää on mulle vaikeita asioita, ja veikkaan, ettette näitä asioita ajattele yhtä syvällisesti kun minä. Mä olen tällainen, yliajattelija. Kumpa voisin joskus palkita teidät teidän tuestanne. Teillä voi olla syyllinen olo, mutta mikään ei ole teidän syytä. Ette te voi ymmärtää, kuten alussa sanoin, mutta te kai tarvitsette enemmän tietoa. Olette rakkaita. Olette korvaamattomia, enkä mä jaksaisi ilman teitä. Kiitos, että olette siinä.

- Moonika

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti